Pikkuvaimon juttuja

Helteistä huolimatta syksy hiipi lähemmäs Olen saanut kiertoteitse lukijapalautetta. Siksi haluan kirjoittaa pari sanaa kirjoittamisesta ylipäätään, ja blogin kirjoittamisesta. Asiakaspalautteesta kuulsi läpi että joku ei ole tyytyväinen siihen miten kuvailen omaa onnellisuuttani, sitä iloa ja onnea mitä koen puolisoni ja perheeni kanssa. Ymmärtääkseni omasta onnesta ja ilosta pitäisi olla hiljaa tai sitten kertoa siitä hillitymmin. Jotta lukija ei pahoittaisi mieltään. Kohta on taas sadonkorjuun aika Kirjoittaja ei voi miellyttää jokaista lukijaansa. Hän ei voi siihen edes pyrkiä, sillä sellainen vie terän koko kirjoittamiselta, ja idean koko blogilta. Kirjoittaja ei voi muunnella omia tuntemuksiaan, omia ajatuksiaan ja omaa sanomaansa lukijoiden takia. Silloin blogin kirjoittaja voisi yhtä hyvin kirjoittaa kuvitteellista tekstiä. Blogi puolestaan on kuvausta eletystä elämästä, sekä kirjoittajan itsensä että hänen lähipiirinsä, tai miksei vaikka jopa

Tämä ajankohta elämässä, tämä kausi, vaihe, jakso. Nämä ruuhkaiset vuodet joiden aikana sitä elää yhtäaikaa myrskyn silmässä ja samalla on niin tyyntä. Sitä ollaan iloisesti purjehdittu avioliiton satamaan valkoiset tyllipurjeet hulmuten, ja sen jälkeen ehditty pusertaa yksi täydellinen tytär maailmaan niin että aviomies miltei kuristui siinä rytäkässä. Elossa ollaan ja tytär on tosiaan ihmeellinen tyyppi. Vauvan kanssa on valvottu, valvottu ja valvottu. Talvi oli pidempi kuin ehkä ikinä, ja varmasti ainakin mustempi sekä kylmempi kuin koskaan ennen. Rakkaus on täyteläisempää kuin koskaan ennen. Miehen ja vaimon välinen rakkaus, vauvan mukanaan tuoma ihmeellinen rakkaus, teini-ikäisen itsenäistymispyrkimysten sytyttämä surumielinen rakkaus, ja elämä. Rakkaus tähän elämään. Samanaikaisesti perheemme eri ikäisten lasten eri kehitysvaiheet ja niiden ymmärtäminen sekä niissä tukeminen vanhempina. 13-vuotias on koko lapsilauman kypsin yh