Perheen perinteinen gondoliretki Sveitsissä

Edellisessä kirjoituksessani totesin seuraavaksi kertovani toisesta viimeisten lomapäivien kohteestamme!

Marina ja äiti valmiina gondolin kyytiin!

Niinpä sitten toisena viimeisistä aurinkoisista Sveitsin lomapäivistämme, toteutimme jo perinteeksi muodostuneen ”gondolilla jonnekkin mahdollisimman jyrkälle ja korkealle huipulle, sekä jalkaisin sieltä alas”-lomahuipennuksemme. Marina oli mukana tietysti ensimmäistä kertaa. En tiedä kenen meistä mielestä se oli sitä ”lomailua”. Enkä oikeastaan usko että tyttäremme enää teini-ikäisenä haluaa lähteä meidän kahden kanssa ”lomalle”.

Koko perhe reissaa gondolihissillä!

Gondolihissi on ”ilmassa vaijerin varassa kulkeva kopillinen hissi”, Wikipedia jälleen informoi. Laskeskelin että olemme aviomieheni kanssa toteuttaneet tätä omaa ”lepopäivä-lomailuamme” nyt Sveitsissä kolme kertaa ja Itävallassa myös ainakin kolme kertaa. Jostain syystä me kaksi hullua emme tunnu oppivan. Joka kerta meillä on sydän hypännyt kurkkuun hissin nytkähtäessä liikkeelle, ja pari kertaa olemme jotkut hissikyydit jättäneet väliin kun sydänraukka tosiaan on hypähdellyt jo ennen hissiin astumista sen verran pahasti. Ymmärrätte rakkaat lukijat mitä tarkoitan, kun kiertelette Alppien maaseutua ja tutustutte ”vanhoihin kunnon” gondolihisseihin.

Kuvissa Gondolimatkan hinnasto sekä kartta reitistä

Kyytimme starttasi siis Minusion kylästä, Madonna Del Sasson luostaria vastapäätä. Lippuja myyvä vanha pappa vaikutti jokseenkin hämmentyneeltä, kun hänelle selvisi että me tosiaan menisimme gondolilla vain ylös, ja tulisimme jalkaisin alas. Vauvan kanssa. Rinkkaa kantaen. Illansuussa. Jep.

Kuulemma matka alas jalkaisin, ensimmäiseltä huipulta, kestäisi arviolta kaksi tuntia. Pikkuvaimo siihen että ”ääh, meillä ei mene siihen kuin korkeintaan 1,5 tuntia, ollaanhan me ennenkin haikattu”. Rakas aviomies siihen ”oletko nyt ihan varma että me ei nyt yliarvioida tätä haikkaushommaa vauvan kanssa...”. Ja sitten me startatiin!

Korkealle ylös

Perillä ylhäällä ryhdyimme kartoittamaan taas kerran reittiä alas. Tai oikeastaan pikkuvaimo Marina selässään lähti talssimaan kohti -mielestään oikeaa suuntaa- ja rakas aviomies tuli perästä tutkittuaan vähän karttoja. Ja niinhän siinä sitten kävi että pikkuvaimo talsi vähän väärään suuntaan. Eli saimme siihen arvioituun kahteen tuntiin hommattua lisäaikaa vähintään tunnin verran tällä reittivalinnalla. Mutta tahti oli kova reittivalinnasta ja rakkaan aviomiehen hetken aikaa kestäneestä tasaisesta jupinasta huolimatta. Maisemat olivat taas kerran huikeat, kuvaaminen puolestaan hankalaa vauvarinkan ja kivisten polkujen vuoksi.

Gondolihissin ensimmäisen huipun pysäkillä

Pysähdyimme useita kertoja levähtämään, ja illan hämärä alkoi laskeutua yllemme. Hiki valui 10kg painoista Marinaa ja rinkkaa kantaessa, illan viileys oli enemmän kuin tervetullutta. Saavuimme mme vihdoin taas asutuksen ja sivistyksen pariin ylimpien rinteen talojen luo saavuttuamme. Siitäpä matka jatkui superjyrkkiä pieniä kiviportaita sinne sun tänne kivitalojen välissä, pystysuoria rinteitä pitkin puikkelehtien. Jalat alkoivat jo täristä tässä vaiheessa meillä! Marina puolestaan oli nukahtanut vauvarinkan kyytiin.

Alastulomaisemia, mukana myös yksi metsän asukki

Saavuttuamme autollemme, oli pimeys jo vallannut laakson. Madonna Del Sasson luostarin kellot soivat pimeydessä ja Locarnon kaupunki loisti alhaalla kauniissa iltavalaistuksessa. Ja ainoa mitä pikkuvaimo kykeni tuolloin ajattelemaan, oli kuuma suihku ja kylmä olut majapaikassamme, sekä rakkaan aviomiehen ja Marinan viereen vaakatasoon käyminen. Tämä toteutui. Olipahan ikimuistoinen lepolomapäivä meillä taas, saldona muutamat hiertymät ja sikeät yöunet.

Locarno iltavalaistuksessa